”…ja auta sen jälkeen muita.” Ilkka Koiviston uutiskirje, elokuu 2020. 

Eihän tämä ihan normaalia ole. Olen ollut kohta viisi kuukautta Suomessa. Yhä odotan pääsyä Thaimaahan, ja niin odottaa suurin osa kollegoistanikin. Vaikka viisumi on kunnossa, taskussa työlupa ja Bangkokissa asunto, se ei riitä. Thaimaa päästää maahan työntekijöitä vain valikoiden. Lähetystyöntekijät eivät toistaiseksi kuulu valittuun kansaan.

Olen pitkin kevättä ja kesää vuoroin odotellut ja vuoroin ottanut yhteyden Thaimaan suurlähetystöön Suomessa ja kysellyt, missä mennään. Vastaus on aina ollut kohtelias: ”valitettavasti…”. Olen myös seurannut aktiivisesti foorumeita, joissa muut vastaavassa tilanteessa olevat jakavat kokemuksiaan ja tuntojaan.

Nyt alkaa jo tuntua siltä että ei enää jaksa olla lähtökuopissa. Lupa tulee sitten kun tulee. Niinpä yritän nyt orientoitua elämään Suomessa. Olen perustanut kasvimaan, johon aion kylvää syksyksi ison määrän pinaattia. Aion kerätä vielä paljon vadelmia pakastimeen. Olen ilmoittautunut syksyllä järjestettävään juoksutapahtumaan. Aion mennä japanin kielen kurssille työväenopistoon. Suunnittelen ruskamatkaa Lappiin. Voi olla, että kaikki tämä peruuntuu yhdessä hetkessä, kun lupa palata Thaimaahan tulee.

Mutta ei elämää voi pysäyttää. Sanoihan kai Lutherkin (tai todennäköisemmin joku muu), että vaikka huomenna tulisi maailmanloppu, hän istuttaisi tänään omenapuun. Tänään on elettävä tätä päivää, sillä huomista ei voi elää ennakkoon.

Täältä Suomesta käsin olen kuitenkin ollut yhteydessä kumppaneihimme. Niin kuin arvata saattaa, heidän työssään ja elämässään nousee esille yksi tietty sana. Se on sama sana, joka on joka päivä jokaisessa uutisessa täällä Suomessakin. Se on sana, jonka toivoisi jo pian olevan historiaa, tai korkeintaan näkyvän vain nimenä sitä kantavassa rokotteessa. 

Vaikka koronatilanne olisikin melko hyvin hallinnassa, niin kuin ilmeisesti Thaimaassa ja Kambodžassa on, korona varjostaa sielläkin kaikkea tekemistä. Moni kamppailee toimeentulonsa kanssa. Mikään, mikä ennen oli normaalia, ei enää ole. Esimerkiksi Kambodžan luterilaisen kirkon pastori Sreyleak oli hyvin stressantunut, kun viimeksi viestittelin hänen kanssaan. Hänellä, niin kuin monilla muillakin työalueemme pastoreilla, on suuri huoli seurakuntalaistensa jaksamisesta.

Thaimaasta kantautuu viestejä, että ulkomaalaisvastaisuus kasvaa. Monessa paikassa lukee ”pääsy vain Thaimaan kansalaisille”. Myös joistakin ravintoloista on käännytetty ulkomaalaisia pois — vaikka he puhuisivat täydellistä thaita.  Thaimaan suurimmassa sanomalehdessä lähes päivittäinen ykkösuutinen on se, että maassa ei ole ollut yhtään paikallista koronatartuntaa. Sen sijaan ne ulkomailta saapuvat, joilla on todettu tartunta, nostetaan tikun nokkaan. Jopa ministeritasolla on puhuttu ”likaisista ulkomaalaisista”. Joitakin maita on nimitetty ”korona-maiksi”. Kansallinen ylpeys kukoistaa.

Mutta kun tarkemmin ajattelee, niin vähän samalla tavoin on monessa muussakin maassa, myös täällä Suomessa. Jos kuulen vaikka Turun kahvilassa jonkun puhuvan riikinruotsia, ensimmäinen assosiaationi on korona. Näin on, vaikken haluaisi. Myös suomalainen lehdistö pitää hyvin huolen siitä, että koronan suhteen on ”me ja muut”: hyvin pärjäävä Suomi ja sitten ne arveluttavat ja toisista piittaamattomat ulkomaalaiset, jotka saapuvat tänne tartuttamaan meitä. ”Rajat kiinni” ei ole enää puoluepolitiikkaa. Näin huutaa jo moni muukin. 

Samassa veneessä siis ollaan, vai ollaanko? Ehkä ei sittenkään. Ennemmin näyttää siltä, että jokaisella maalla on nyt oma veneensä, jokainen vene vuotaa enemmän tai vähemmän, ja jokaisella on paikkaustarvikkeita vain omaan veneeseensä. Sen verran lähellä veneet kuitenkin ovat toisiaan, että huutelu veneestä veneeseen kuuluu turhankin hyvin. 

Jospa kuitenkin suunta veneillämme olisi sama: uusi normaali, jossa apua riittää annettavaksi myös muille sen jälkeen, kun itse on turvassa. Vähän niin kuin lentokoneessa sanotaan: laita maski ensin omille kasvoillesi ja auta vasta sen jälkeen vieressä istuvaa. 

Nyt olemme vaiheessa yksi. Maskeja löytyy ja ruokakaupoistakin. Olisiko jo aika noudattaa tuota ohjeen toistakin osaa? Enkä nyt tarkoita pelkkiä maskeja. Avun tarve kumppaneillamme Kaakkois-Aasiassa on vieläkin suurempi kuin meillä.  

Auttaa voi esimerkiksi Suomen Lähetysseuran kautta.

Ilkka Koivisto
Tikkurilan Robert’s Coffee, Suomi   

Näyttökuva 2020-8-11 kello 10.00.32.png

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s