Vain rakkaus voi pakottaa

IMG_1601.jpeg

Saarna Särkisalon kirkossa, 30.6.2019
Luuk. 14:16-24

Päivän evankeliumitekstissä on oikeastaan Jumalan pelastussuunnitelma tiiviisti kerrottuna. Ensin hän lähetti Jeesuksen valitun kansan eli Israelin kansan luokse. Tämän kansan hengellistä eliittiiä kutsu ei kuitenkaan kiinnostanut, joten seurasi vaihe numero kaksi: Jeesus julisti hyvää sanomaa kansansa hengellisesti köyhille, sokeille ja rammoille. 

Taivaassa oli kuitenkin paljon tilaa, joten vuorossa oli suunnitelman kolmas vaihe: Jeesus valtuutti meidät pakanat kulkemaan kaikkialle maailmaan ja tuomaan ihmisiä pitopöytään.

Mutta oliko vertauksen isäntä epäjohdonmukainen?

Ensimmäiset kutsutut kertoivat esteellisyydestään, ja siihen isäntä vain totesi, että ”vai niin, eipä sitten”. Kuitenkin maanteiden ja kujien ihmisiä piti vaatimalla vaatia tulemaan juhliin: tulkaa nyt, ihan oikeasti!

Monet raamatunkäännökset käyttävät jopa sanaa pakottaa. Niin myös minun rippikouluraamattuni: ”Mene teille ja aitovierille ja pakota heitä tulemaan sisälle.”

Mistä oikein on kysymys? Miten tämä pitäisi lukea ja ymmärtää, ja ennen kaikkea, miten evankeliumia tulisi julistaa? Vaatimalla ja pakottamalla? Kepillä ja porkkanalla? Tarkoittaako pakottaminen sitä, että saa käyttää väkivaltaa — jos ei fyysistä niin ainakin hengellistä?

300-luvulla elänyt kirkkoisä Augustinus sanoi, että kyllä saa. Jos ihminen ei muuten suostu kääntymään kristityksi tai palaamaan pois harhaopistaan, silloin saa käyttää väkivaltaa.

Valitettavasti Augustinus ei jäänyt ajatuksineen yksin. 700 vuotta Augustinuksen jälkeen tehtiinkin sitten ensimmäinen ristiretki Paavi Urbanus II:n toimesta. Matkalla kohti Jerusalemia Paavin joukot sovelsivat senaikaista valinnanvapausmallia. Vaihtoehtoina oli valita joko kääntyminen kristityksi — tai sitten kuolema. Ensimmäisen kuuden kuukauden aikana tässä ”evankelioimiskampanjassa” surmattiin melkein 10 000 juutalaista.

Mutta takaisin Jeesuksen vertaukseen.

Ilmeisesti kaikki kutsun kuulleet ensin vastustelivat. Näiden vastustelujen syyt olivat kuitenkin kovin erilaiset.

Fariseuksille oli itsestään selvää, että he ovat juhlien kunniavieraita. He tiesivät oman arvonsa. Mutta silti jostain syystä tämä kutsu ei heille kelvannut. He suorastaan halveksivat kutsua. Tämä käy ilmi heidän esittämistään tekosyistä olla tulematta. Nämä syyt olivat niin naurettavia, että jokainen vertauksen kuulija tiesi, että tällaisten syiden esittäminen oli loukkaavaa kutsujaa kohtaan.

Esteenä ei ollut esimerkiksi työnteko. Ei se, että peltoa olisi pitänyt mennä viljelemään vaan että peltoa piti mennä katsomaan. Ei myöskään se, että peltoa piti mennä kyntämään vaan edelleenkin, että kyntöhärkiä piti mennä katsomaan.

Ja entä se vaimo? Ehkä vaimoakin piti mennä vain katsomaan.

Tuossa kulttuurissa kukaan ei jäänyt ihmettelemään vertausta tältä osin. Näiden kutsuttujen tarkoitus oli loukata kutsujaa. Ei ihme, että isäntä vihastui. ”Yksikään noista ei pääse pitopöytääni.”

Toinen ryhmä olivat sokeat, rammat ja raajarikot. Heille kutsun vastaanottaminen oli ehkä helpointa — käytännön syistä: mitenkäs raajarikko tai rampa paljon vastustelisi. He pääsivät juhliin toisten kantamina.

Kolmas ryhmä olivat ne, jotka eivät aluksi uskoneet, että koko juttu voisi olla totta: että heidät, tavalliset köyhät, ansiottomat, sisäpiiriin kuulumattomat kutsuttaisiin tällaisiin juhliin. Osa ajatteli ehkä, että ”Onko tämä vitsi, teetkö meistä pilaa? Ei meillä ole edes juhlavaatteita emmekä me tiedä, miten tällaisissa juhlissa käyttäydytään. Mehän vain nolaisimme itsemme.”

Siinä missä ensimmäiset kutsutut tunsivat oman arvonsa ja pitivät kutsua itsestäänselvänä ja siksi halpana, nämä viimeiset kutsutut tunsivat kelpaamattomuutensa. Miten voisi olla mahdollista, että joku niin merkittävä henkilö olisi kiinnostununut heistä?

Juuri siksi heitä piti suostutella. ”Kyllä. Teidät on kutsuttu! Älkää murehtiko juhlavaatteista tai etiketistä, kaikesta on huolehdittu.”

Itse asiassa on monia kulttuureita, joissa kuuluukin ensin sanoa ei, kohteliaisuussyistä. Protokollaan saattaa kuulua jopa se, että pitää sanoa monta kertaa ”ei” — ja vasta sitten saa sanoa ”kyllä”.

Thaimaa on yksi tällainen kulttuuri. Minulla on omakohtainen kokemus siitä, kun luulin, että ei tarkoittaa ei, vaikka se tarkoittikin, ”kyllä, mutta sinun pitää vaatimalla vaatia minua sanomaan kyllä.”

Olin ostamassa viulun jousta Bangkokissa. Nuori thai-poika, joka osasi erinomaisesti englantia, toimi tulkkina. Halusin antaa hänelle kiitokseksi pienen setelin, mutta pojan äiti sanoi, että ei missään tapauksessa. No, minä kiitin vielä kerran, hymyilin ja sujautin sitten setelin takaisin taskuuni.

Tällaisesta varoitetaan jopa thai-kielen oppikirjoissa. Minun olisi pitänyt vielä pariin otteeseen vaatia, että saan antaa kiitokseksi tämän setelin. Minun olisi — vanhan raamatunkäännöksen mukaan — pitänyt pakottaa.

Thaimaassa ei tarkoittaa siis usein kyllä. Toisaalta kyllä tarkoittaa usein ei, mutta se on jo kokonaan toinen juttu.

Ja kyllähän meitä suomalaisiakin pitää usein suostutella. ”No enhän minä nyt sentään…” ”Mikä minä olen, varmaan on parempiakin…” Tai: ”Tulkaa nyt ihan oikeasti kahville, kohta se jo jäähtyy.”

Viimeisten kahdensadan vuoden aikana kristinusko on tehnyt tuloaan myös Thaimaahan. Lähetystyössä on ollut moni suomalainenkin, niin kuin Lilja Kinnunen-Riipinen täältä. Ja niin kuin Satu ja minä nyt.

”Joko olette saaneet käännytettyä ne buddhalaiset kristityiksi”, kyseli eräs ystäväni vähän aikaa sitten — ilmeisesti jonkinlainen ristiretkimalli mielessään. No emme ole. Hitaasti etenee evankeliumi.

Thaimaassa on lähes 1 000 Salon kokoista maakuntaa, joista reilusti yli puolessa ei vielä minkäänlaista, ei edes pientä kristillistä seurakuntaa tai kirkkoa. Kahdensadan lähetystyön vuoden jälkeen koko maassa on kristittyjä hieman alle prosentti.

Pitäisikö muuttaa strategiaa ja toimia niin kuin Urbanus II: pakottaa? Jos ei hyvällä niin pahalla, tai ainakin pienellä pelottelulla?

Lähetystyön pioneeri, apostoli Paavali puhuu myös pakosta, mutta siinä pakossa kysymys on Jumalan työstä meissä. Paavali kirjoittaa: ”Sillä Kristuksen rakkaus pakottaa meitä.” Kun Kristus minua näin rakastaa, kuinka voisin olla rakastamatta muita?

Rakastaminen on Raamatun ainoa pakko, ja koska me ihmiset emme edes siihen itse kykene, Jumala itse rakastaa meidän kauttamme.

Tätä on lähetystyö. Jumalan rakkaus saa meidät rakastamaan toisia, ja Jumalan rakkaus on se, joka myös vetää toisia ihmisiä puoleensa.

Meidän tehtävämme on vakuuttaa kaikenlaiset yhteiskunnan marginaaleihin kuuluvat ja kaikki oman arvottomuutensa tuntevat, että juuri heidät on kutsuttu juhliin.

Kun teemme hyvää, kun rakastamme heitä, joita muu yhteiskunta syrjii, olemme todistuksena tästä rakkaudesta. Kun teemme hyvää, aina ennen pitkää joku kiinnostuu ja kysyy? Miksi te teette näin?

Tämä on se menetelmä, jolla evenkeliumi etenee niin Thaimaassa, Kambodžassa kuin Myanmarissa. Hitaasti, kyllä — mutta etenee.

Entä sinä? Täytyykö sinua suostutella ja houkutella? Ajatteletko, että mikäs sinä olet? Kutsuuko oma seurakuntasi sinua tehtäviin, ehkä suureenkin vastuuseen, mutta ajattelet, että kyllä nuo muut ovat parempia ja kokeneempia kuin sinä.

Tämän päivän evankeliumiteksti kutsuu ennen kaikkea liittymään Kuninkaan palvelijoiden joukkoon. Heidän, jotka kulkevat pyytämässä toisia mukaan juhlaan. Suostuttelemalla, tekemällä hyvää tässä maailmassa ja tällä paikkakunnalla. Ei pakottamalla, vaan koska rakkaus pakottaa.

Näiden juhlakutsujen jakaminen on joskus työlästä ja turhauttavaa. Mutta yksi asia on varma: Juhlien isäntä on uskollinen. 

Ja se kutsu juhliin kuuluu, niin kuin pian saamme kuulla: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmista.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s