Mitä naapurit ajattelevat meidän tekevän Thaimaassa:

Ja mitä todellisuudessa teen:

 

Mitä sukulaiset ajattelevat meidän tekevän Thaimaassa:

Ja mitä todellisuudessa teen:

 

Mitä ystävät ajattelevat minun tekevän Thaimaassa:

❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️
❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️

Ja mitä oikeasti teen:

 

***

Siellä, missä kirkollisella työllä on pitkät juuret ja kirkko on jo täysin paikallisten käsissä, lähetystyöntekijän toimenkuva on hieman vaikeasti hahmotettava. Hyppelemme paikasta toiseen asiantuntijatehtävissä. Käytännön työ on kokonaan paikallisten käsissä, totta kai: he tuntevat kansansa kielen ja mielen ja osaavat hoitaa hommat.

Olen viime aikoina usein ajatellut Paavalin vertausta seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Joittenkin ruumiinosien toiminta on paljon helpommin hahmotettavissa kuin toisten. Jos joku osaa vaikka puhua, hän on tietenkin suu Kristuksen ruumiissa. Joka palvelee käsillä, on kädet. Joka lohduttaa toisia, on ehkä olkapää, johon nojata. Joka kuuntelee, on korvat. Minä olen joku eriskummallinen synapsi jossain harmaan aivomassan uumenissa, pääkallon pimeydessä. Tehtäväni on värähdellä ja tuottaa vaikeasti selitettäviä, oikeanlaisia kemiallisia reaktioita oikealla hetkellä.

Meidän perheessä vanha lausahdus ”älkää unohtako lähetystyötä” on vääntynyt muotoon ”älkää unohtako, että tämä on lähetystyötä”.

Olemme suunnattoman kiitollisia, että saamme olla siitä osallisia, juuri sillä eriskummallisella paikalla, jolle meidät on asetettu.