Toukokuun toinen

Kollegani Teija kirjoitti kuvauksen yhdestä tavallisesta päivästään Angolassa. Hän julkaisi kirjoitelman Facebookissa, ja ai että sitä oli kiva lukea. Minä päätin heti kirjoittaa samanlaisen. Arvoin päivän: toukokuun toinen, tuli mitä tuli.

Teijan päivä Afrikassa alkoi siitä, kun hän heräsi hyttysverkon alla, ja päättyi siihen, kun hän kömpi takaisin hyttysverkon alle nukkumaan. Pitkin päivää hän teki kaikkea jännittävää, esimerkiksi ajoi naapurin vuohia pois pihaltaan. Me emme heränneet hyttysverkon alta, vaan korkeasta, 24-kerroksisesta kotitalostamme kaoottisen miljoonakaupungin keskustassa. Söin aamupalaksi mangoa – Thaimaassa kun ollaan – ja jugurttia. Sitten lähdin kielikouluun. Kerrostalomme käytävillä ei taaskaan näkynyt naapurin vuohia eikä edes naapureita, heitä kun ei näy juuri koskaan. Talossamme ei ole oikein minkäänlaista yhteisöllisyyttä eivätkä ihmiset tunne toisiaan.

Yöllä oli satanut, ja ilma oli raikas. Kännykkä näytti, että oli ainoastaan 27 astetta. Sadekausi on tänä vuonna alkanut tavallista aikaisemmin, mikä on minun mielestäni kivaa. Ei ole enää tukalan kuuma, ja ennen kaikkea ilma on puhtaampaa ja raikkaampaa. Vielä pari viikkoa sitten ilma oli saasteiden vuoksi kuin hernerokkaa, ja monet joutuivat käyttämään maskia.

DSC04371

Puikkelehdin pitkin kapeita ja tukkoisia jalkakäytäviä kohti sky train -asemaa. Täällä kävellään hitaasti, mikä on kuumuuden vuoksi ihan fiksuakin. Sky train oli täpötäynnä, mutta se ei haitannut, sillä ihmiset hoitavat täällä hygieniansa yleensä kiitettävästi ja käyttäytyvät huomaavaisesti. Hurautin pari asemanväliä ja suuntasin sitten kohti kielikoulua. Seuraani lyöttäytyi sveitsiläinen Aline, joka on samassa ryhmässä kanssani.

Tänään meillä oli paljon kirjoittamista. Olemme oppineet nyt kaikki thai-aakkoset, ja meidän piti vuorotellen nostaa purkista lappunen, jossa oli thai-kielinen lause. Se piti lukea ääneen, ja toisten piti kirjoittaa. Jos ei osannut ääntää kunnolla, toiset olivat pulassa. Meillä oli oikeastaan aika hauskaa.

Lähdin koulusta poikkeuksellisesti kesken päivän, sillä meidän pääkirkolla oli hartaushetki ja sen jälkeen yhteinen lounas ja vielä työntekijäpalaverikin. Hartaushetkestä en tajunnut paljon mitään. ”Täällä kirkossa on hirveän huono akustiikka”, lohduttivat työkaverit. No juu, siitähän se tietysti johtui, nice try, kaverit!

kirkko

Lounaspöydässä oli tarjolla pitsaa, ja Ile ja minä hieman huolestuimme, sillä vatsamme ei ole enää tottunut länsimaiseen ruokaan. Söimme vähän aikaa sitten ekan kerran täällä ollessamme pitsaa ja saimme kauheat vatsanväänteet. Onneksi pöytään tuotiin myös thai-ruokaa.

Päivä jatkui suomalaisten omalla työntekijäpalaverilla. Useampi työkaveri eri puolilta maailmaa oli läsnä skypen kautta. Työyhteisöfriikkinä arvostan näitä säännöllisiä palavereja valtavasti. Palaveri oli, kuten aina, informatiivinen ja hyödyllinen.

Alussa meidän piti kertoa omat kuulumiset valitsemalla korista jokin esine, joka kuvaisi fiiliksiämme työssä. Minä valitsin kynttilän, koska valoa ja lämpöä sydämeen on tuonut se, kun olen kielikoulussa tutustunut norjalaiseen lähettiin. Hänen vaimonsa toimenkuvassa on samanlaisia elementtejä kuin minunkin tulevassa toimenkuvassani (siis todnäk), ja olemme hyvin kiinnostuneita yhteistyöstä. Olemme sopineet, että lähdemme kaikki yhdessä syömään jonain päivänä. Ile puolestaan valitsi korista muovisen helikopterin. Hän selitti, että Satu näki pari yötä sitten unen, jossa saimme tyttövauvan, ja teini-ikäinen adoptiotyttäremme (häh, ei meillä ole sellaista!) halusi antaa vauvalle nimeksi Heli Kopteri. Jotenkin Ilkka sai tästä Heli Kopterista aasinsillan johonkin ajatukseen, joka arvatenkin oli aivan nerkokas, mutta en muista siitä mitään.

Palaverin jälkeen joimme vielä kaffet yhden työkaverin kanssa läheisessä kahvilassa. Työkavereihin tutustuminen on tosi tärkeää. Kaiken lisäksi se on piristävää ja rattoisaa.

Tämä oli oikein tyypillinen työpäivä: kielikoulua, tutustumista, kontaktien luomista. Yhteensä kahdeksan tuntia. Kyllä se ihan työstä käy, ja kotiin päästyäni torkahdin sohvalle. Illalla en poikkeuksellisesti mennyt kerrostalomme alakerrassa olevalle kuntosalille, vaan söin kaksi isoa palaa suklaakakkua. Neuloin pipoa annettavaksi lua-kansalle. Kaapissa on jo monta pipoa ja sukkaa valmiina. Tällä kertaa haluan tehdä poninhäntäpipon, mutta en tiedä, miten ponskuaukko kannattaa tehdä. Ei auta muu kuin kokeilla.

Henkilön Satu Koivisto kuva.

 

Kello on nyt 21.25. En siis voi vielä aivan varmasti tietää, miten tämä päivä päättyy. Sen kuitenkin tiedän, että tehtyäni iltatoimet en tule kömpimään hyttysverkon alle. Me keskitymme verkostoitumaan Bangkokissa ihan muilla tavoin.

4 comments

  1. Suomalaisen on vaan niin vaikea uskoa, että oman elämän kuvaus voisi kiinnostaa ketään! Kiitos palautteesta.

    Tykkää

  2. No, kyllä kiinnostaa! Täältä on vaikea kuvitella, miltä elämä ja työ siellä näyttää. Se on niin eri maailma. Pelkästään arkiasioiden hoito voi olla jotain muuta kuin täällä, jossa on tottunut siihen, että suurinpiirtein kaikki toimii ja elo on riittävän ennustettavaa. Vaikuttaa turvallisuuden fiilikseen.

    Liked by 1 henkilö

  3. Niinpä! Tuosta kaiken toimimisesta: muistaakseni Venäjästä on joskus sanottu, että mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy. Olen ajatellut tuota aforismia täällä usein.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s