”Pilkkaaminen on hyvä osa kriittistä keskustelua.”

Jos näin sanoisi tavallinen somen käyttäjä, jäisin tuskin asialla enempää itseäni vaivaamaan. Toteaisin vain, että niinhän se näyttää olevan: jos nyt ei hyvä osa, niin osa ainakin. Mutta kun näin kirjoittaa kristillisen median merkittävä mielipidevaikuttaja ja työssään myös toteuttaa ideologiaansa, voi kysyä, missä on menty metsään. Miksi sallimme, jopa ihannoimme heitä, joiden pilkka on purevinta? Miten pilkka sopii yhteen rakkauden, kristillisyyden, kirkon tai ylipäänsä minkään uskonnon kanssa?

Asun Thaimaassa. Täällä kansanbuddhalaisuuteen liittyy suuri määrä minulle käsittämättömiä tapoja ja uskomuksia. Outojen rituaalien, taikauskon, niiden taustalla olevien arvojen tai uskonnon harjoittajien pilkkaaminen ei kuitenkaan olisi kriittistä keskustelua tai osa sitä. Toisten mollaaminen ainoastaan osoittaisi oman tietämättömyyteni ja tyhmyyteni. Hyvin pian joutuisin toteamaan, että oma arvo- ja ajatusmaailmani on vähintään yhtä ”omituinen”.

Toisen julkinen nolaaminen onkin jotakin, jota täällä Thaimaassa ei juuri näe. (Ja huom: näin sanoessani en väitä, että Thaimaa olisi ihannemaa.) Mutta juuri tässä, kunnioituksen kulttuurissa, suomalaisilla on paljon opittavaa thaimaalaisilta. Pidättyvyydessä ja loukkaamisen pelossa mennään täällä ehkä liiankin pitkälle, mutta perusajatus on silti hyvä ja kirkas: älä milloinkaan julkisesti nolaa toista. Tee kaikkesi, jotta toinen ei sinun takiasi menettäisi kasvojaan — edes ollessasi tämän kanssa kahden.

Miksi sitten me ”kristillisen lähimmäisenrakkauden” puolestapuhujat osallistumme pilkkaamiseen — osa tieten tahtoen, osa huomaamattaan? Miksi kristityt pilkkaavat toisia kristittyjä, ja enemmänkin: miksi kirkon työntekijät pilkkaavat jopa omia johtajiaan? Mikä on se oma paha olo, jota toisen mollaaminen tai toisen arvoille ilkkuminen lääkitsee?

Onko mikään ihme, jos evankeliumi ei aina oikein leviä? Kristittyjä on joskus niin vaikea tunnistaa Jeesuksen seuraajiksi. Tuon tuntomerkin, kirkon asiakirjojen mukaan, pitäisi olla keskinäinen rakkaus. Pureva pilkka voi olla väriläiskä kirkollisessa mediassa, mutta samalla se tekee monen maailmasta mustemman.

 

4 comments

  1. On uuslänsimaista sananvapautta saada sanoa asiat niin, että korottaa itsensä ja halventaa muita.
    Samaan aikaan ollaan hyvin tietoisia siitä, mitä ei missään nimessä saa pilkata tai kyseenalaistaa.
    Ettei itse tule lynkatuksi.

    Liked by 1 henkilö

    • Juuripa näin, Juha! Omahyväistä toisen ivaamista pidetään usein kriittisen ajattelun ja älykkyyden merkkinä. Mitä älyä se muka vaatii?

      Tykkää

  2. Aivan! Nykyinen ivatyyli netistä on levinnyt jo kasvokkain puhumiseen. Sen vastakohta löytyy Fil.4:8… “Ajatelkaa kakkkea, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettava ja kaunista, mikä vain ansaitsee kiitoksen.” Ja jos ajattelemme näitä, se vaikuttaa tunteisiimme ja sitä kautta tekoihin. Rick Warrenia lainaten: “Ajattele, mitä ajattelet!”

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s