Neljän kuukauden välitilinpäätös 

Neljä kuukautta ei ehkä kuulosta pitkältä ajalta. Mutta toisaalta, se on yhtä paljon kuin kolmasosa vuodesta. Ja se taas on pitkä aika. Juuri niin kauan olemme olleet täällä Bangkokissa.

Ensimmäiset viikot täällä menivät muuttojärjestelyissä. Sen jälkeen istuimme tiiviisti kaksi kuukautta kielikoulussa. Viimeiseen, melko repaleiseen kuukauteen mahtuu kaksi matkaa Suomeen, työn suunnittelua, palavereita ja työtovereihin tutustumista.

Sadulla ja minulla on edessä vielä yksi yhteinen kielikoulujakso, joka kestää maaliskuun ajan. Sen jälkeen minulla pitäisi olla hallussa sellainen välttävä kielitaito, jolla selviän arkielämän haasteista. Varsinainen työkieleni tulee kuitenkin olemaan englanti — ainakin matkustaessani naapurimaihin. Sadun työkieli sen sijaan on jatkossa thai. Siksi hän jatkaa kielen opiskelua ehkä vielä noin vuoden verran. Satu saa sitten luvan opettaa minulle thaita täällä kotona…

Silmäilen parhaillaan kolmannen thai-kurssin kirjaa. Sen tarkoitus on ennen kaikkea perehdyttää thaimaalaiseen kulttuuriin. (Kielen perusrakenne meillä on jo hallussa, ainakin teoriassa.) Aiheina kolmannessa kurssissa ovat mm. paikalliset käytöstavat, uskomukset ja seremoniat, slangi, sananlaskut ja virkakieli. Kirjassa esimerkiksi kerrotaan, että häissä ei milloinkaan pidä pukeutua mustiin. No minähän tietenkin noudatin tuota neuvoa viime viikonloppuna ystäviemme häissä. Ei olisi kannattanut. Lähes kaikki muut miehet olivat pukeutunut tummaan pikkutakkiin. Minulla oli valkoinen paita. Yhdelläkään miehistä ei ollut solmiota. Niin, paitsi tietenkin minulla.

Itselleni yksi tähänastisista kohokohdista oli, kun minua pyydettiin säestämään kolehtilaulu kotiseurakunnassamme Peace Churchissa. Tuntui, että pääsin kerrankin tekemään sitä, missä olen hyvä: soittamaan. Tuntui, että minulla oli jotakin todellista annettavaa ihmisille. Viestinnän kehittäjänä ja kouluttajana toivon tietenkin, että myös tulevassa työssäni voin antaa jotakin. Mutta silti: musiikin merkitystä ei pidä väheksyä. Musiikki on se meille kaikille yhteinen kieli — ja kieli, jossa väärinkäsitysten riski on pieni.

Pitäisiköhän seurakunnissa noin yleisestikin soittaa ja laulaa paljon enemmän — ihan kaikkialla maailmassa? Jospa silloin ei kuluisi aikaa kaikenlaiseen turhaan riitelyyn.

Näyttökuva 2018-2-27 kello 22.24.57.png
Häissä heitettävää

2 comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s