Raamatuntulkinnan kolmas tie: kamppailu.

Olen elänyt kahdenlaisen raamatuntulkinnan vaikutuspiirissä. Ensimmäinen niistä ei oikeastaan edes ole tulkinta, sillä siinä kaikki Raamatun tekstit otetaan kirjaimellisesti. Take it or fake it. Siinä Paavalin jokainen kirje on kirjoitettu ohjeeksi juuri minun seurakunnalleni. Toisaalta Vanhasta testamentista ei tarvitse niin välittää, koska se on vanhaa, mutta yhtä kaikki: totta. Sitä paitsi ei ole olemassa mitään ”Raamatun vaikeita kohtia”, on vain vaikeita ihmisiä ja vääriä kysymyksiä. Kirjaimelliseen raamattunäkemykseen liittyy usein henkilökohtaisen pelastumisen ja tulevan elämän painotus. Pelastumme, kun vain uskomme oikeat asiat. Pelastumme — muulla ei ole niin väliä.

Toinen vaihtoehto tuntuu olevan nykyteologian valtavirtaa: Raamattu on symbolista kieltä, joka on kyllä ”totta”, mutta ei ”tosiasiallista”. Raamatun kertomukset ovat metaforia, ja vain ihmisen oma kokemus on totta. Esimerkiksi ennen kuolemaansa Jeesus oli lihaa ja verta, tänään olemassa on enää kokemuksellinen Jeesus. Tyypillinen iskulause tässä ajattelutavassa kuuluu: ”en usko Raamattuun, uskon Jumalaan.” Viime kädessä ihminen uskoo omaan kokemukseensa. Tässä ajattelutavassa puhe tuonpuoleisesta on haihattelua. Elämä on nytku, ei sitku.

Omalla tavallaan kumpikin lähestymistapa nostaa kädet pystyyn: Joko ”minä poika vaan uskon” tai ”eihän kukaan enää usko kirjaimellisesti”. Voisiko olla kolmas tie?

Raamattua on joukko ristiriitaisia kirjoituksia ja jännitteisiä tulkintoja, jotka haastavat kamppailemaan Jumalan kanssa. Teologina minut on kutsuttu painiskelemaan Raamatun vaikeiden tekstien kanssa, ei ohittamaan, laimentamaan tai valkopyykkäämään niitä. Kaikkiin vaikeisiin kohtiin ei yksinkertaisesti ole ratkaisua — vielä.

Suuri osa evankeliumiteksteistä on itse asiassa täynnä konflikteja: Jeesus oli jatkuvasti sukset ristissä paremmintietävien kanssa. Hän rikkoi sapatti- ja puhtauskäskyjä. Hän järkytti lakimiehiä. Jos laki vaikutti rakkaudettomalta, hän tarkoituksella rikkoi sitä. Ja silti: Jeesus ei pyrkinyt erottamaan pappeja synagogista tai opettajia viroistaan. Hän ei tilannut taivaasta tulta ja tulikiveä, vaikka sitä häneltä toivottiin. Eikö Jeesus halunnutkaan oikeutta? Kyllä, mutta Jeesuksen oikeus ei ollut kostavaa vaan korjaavaa oikeutta. Ne on helppo erottaa toisistaan: kostossa ei ole rakkautta.

Jeesuksen missio ei ollutkaan puolustaa kirjoituksia vaan ihmistä — erityisesti uskonnollisen väkivallan uhreja. Voisiko ajatella, että meidän tehtävämme on tehdä samoin: puolustaa ihmistä? Vai riittääkö, että ”sanomme synnin synniksi” ja jäämme odottamaan syyllisille tuomiota ja itsellemme peukutuksia?

Jos on niin, että Raamattua pitää tulkita, mistä sitten tietää, mikä tulkinta lopulta on oikea? Ajattelen niin, että jos tulkinta johtaa vihaan, väkivaltaan tai poissulkemiseen, tulkinta on väärä. Jos se johtaa rakkauteen, tulkinta ei välttämättä ole oikea, mutta ainakin vähemmän huono. Ongelmia syntyy silloin, kun oikeaoppisesta tulkinnasta tulee rakkautta tärkeämpää.

Israelin nimi tarkoittaa: ”Kamppailee Jumalan kanssa”. Sellaiseen ihminen on kutsuttu. Tällaisessa kamppailussa on taisteltava myös Raamatun kanssa, ei puolesta eikä vastaan vaan: kanssa. ”Totuus haluaa väitellä kanssamme”, sanoo Clark Pinnock. Jumala kutsuu dialogiin, se on: suhteeseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s